Vaikka VIP -tiedotteessa luvattiin jo päästää VIPit sisälle pari tuntia ennen keikkaa, ei kyseinen aikataulu oletettavastikkaan pitänyt paikkansa. Jo aikasemmilta keikoilta ennestään tuttu äkänen järkkäri tuli sohlaamaan aitojen kanssa puoltuntia myöhässä, eikä riemua lisännyt ollenkaan se, että kyseinen ihminen tiuskasi uteliaille faneille, että menee viellä 30 min bändi ei oo viellä tullut. Leuat putoili maahan, enkä ainakaan ite tienny olisko mun pitänyt ottaa kyseinen tilanne kusetuksena, huonona vitsinä vaiko todeta. Kuitenkin laittoman pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen meidät vihdoin päästettiin sisälle. Ohjattiin jonoon ja pyydettiin odottamaan.
Vois kai sanoa, että mulla sumeni päässä kun koko Asking Alexandrian jengi ilmeni hetken odotuksen jälkeen paikalle. Mä nieleskelin aivan hulluna itkua vaan sen takia että olisin ollut kykeneväinen puhumaan. Vaihdoin kuulumisia jäsenten kanssa ja halasin kaikki läpi. Benin ihanat sanat jäi kaikumana mun päähäni ''Nice to finally meet you sweetie''. Vasta kun olin saanu nimmarit, halannu bändin läpi, saanut kuvan ja päässyt sivuun mä purskahdin hetkeks aivan hillittömään itkuun. Olin niin onnellinen. Mun pitkäaikanen unelma tuli toteen.
Countless Goodbyes lämppäs Asking Alexandriaa himoitsevan yleisön aivan kunniallisella tasolla. Ite olin kuunnellut Goodbyessia muutaman biisin junamatkalla joten tiesin mitä olettaa, mutta rehellisesti myönnettäköön en uskonu että lämmpäribändi olis saanu jäässä olevaa yleisöö mukaan niin hyvin. Iso kiitos ja kumarrus siitä! Sain tietenkin taas mun ovelalla tavalla basistilta plekun joka mukana nimmari kehyksissä. Mutta nyt pääesiintyjän settiin.
Myönnettävästi Asking Alexandrian lavaesiintymiseen ei oltu panosstettu niin paljon kun keikkavideot antaa olettaa. Lavalla kyllä osattiin heittää ihan hymyilyttävää settiä, mutta oletettavasti Dannyn hieman draama queen luonne puski näiden vitsien päälle. ''I'm a fucking king'' kertoo oletettavasti kaiken. Vaikka lavakarisma ei laulajalla Dannylla ollukkaan aivan huipussaan oli kuitenki musiikillisesti koko bändi kovassa vedossa. Kun Don't Pray for me:n intro lävähti käyntiin oli se hetki mulla tunteiden vuoristorataa. Monena iltana vuoden mittaan olin kuunnellut kyseistä biisiä huoneen hämärässä ja nauttinu pitkästä introsta. Olin aivan hurmiossa koko keikan ajan ja aina kun olin ehtiny pyyhkii kyyneleet uudet nousi jopa väkisin pintaan. Kun itselle hyvinkin merkittävä biisi Someone somewhere lähti soimaan pääsi kaikki mun patoutuneet tunteet valloilleen. Vaikka vuosi takaperin itkin jatkuvalla syötöllä BMTHn keikalla itkin enemmän tän yhden biisin kohdalla. Ne jotka ei ymmärrä, ei tarvitse ymmärtää sillä en oletakkaan, että välttämättä ymmärtäisitkään. Koko keikan ajan taistelin kaikkeni edestä että sain pitää eturivin paikan. Pistin surutta porukkaan matalaks, erityisesti mua reilusti isompi kokosta miesväkee joka yritti repiä mua aidasta irti. Jätän anteeks pyyntöni niille ihmisille tähän, mut mä en olis halunnut oikeasti tehdä rumasti. Jälleen kerran tää oli varmaan jotain mun aivan mieletöntö tuuria, mutta sain bändin rytmikitaristin Cameron Liddellin plektran. Olin aivan mielettömän onnellinen. Upee keikka pääty mulle täydellisellä tavalla ja sain mun suurimman kitaristi idolin plektran.
Nyt nimmaroitu juliste, VIP -passi ja molemmat plekut on kehyksissä mun seinällä paikalla jolle ne kuuluu.Oon vielläkin aivan mahdottoman onnellinen. Korvien tinnitykseltä säästyin, eikä mitään suurempia lihaskipuja kaikesta vääntämisestä ja tappelusta huolimatta ollut. Ainoa, että oikea olkavarsi oli aivan mustelmilla kun vieressä seiseellä oli kasa niittirannekkeita, mut eihän seuraavan päivän menoo ei ne haitannu. Kiitos kanssa Eetulle, Lotalle ja Juhikselle aivan mahtavasta seurasta. Ootte kaikki huippu tyyppejä! Ja erityisen iso kiitos Elisalle joka oli ihana ja majoitti mut kahden aikaan yöllä punkaamaan keskustaan nurkillensa <3
